Kauneutta ja etiikkaa jumalattomuudessa

Olen ateisti. Vähintäänkin "heikko" ateisti. Jotkut varmaan preferoivat termiä agnostikko, ja välillä käytän itsekin kyseistä termiä vaikka agnostikoissa onkin mukana myös teistisiä agnostikkoja. Rajanveto on hankalaa, oikeastaan mahdotonta, mutta myös turhaa.

Olen kuitenkin vahva ateisti kaikkia personoituja, omnipotenttisia jumalia kohtaan, erityisesti judeokristillistä tai ylipäätään abrahamista Jumalaa/Jehovaa/Allahia kohtaan.

Abrahamisen jumalan palvojat usein väittävät, että me ateistit
- emme omaa moraalia
- emme osaa rakastaa
- emme osaa antaa anteeksi
- emme tunne myötätuntoa
- emme voi arvostaa maailman kauneutta
- emme pysty hyväksymään kuolemaa osana elämää
...ja oikeastaa vähän kaikkea muutakin yhtä absurdia.

Nämä ovat kuitenkin asioita, jotka pitävät paikkansa ainoastaan heidän oman uskontonsa dogman määrittämässä fiktiomaailmassa. Ne ovat "tosia" ainoastaan ihmisille, jotka ottavat nämä tosiasioina, koska joku toinen ihminen on ne Jumalan/Jehovan/Allahin nimissä paperille kirjoittanut.

Vastoin heidän kuvitelmiaan, ateisteilla todellakin on moraali, kyky rakastaa, tunteä myötätuntoa, ja niin edelleen. Hyväksymme jopa kuoleman osana elämää, mutta vähän eri lailla kuin esim. kristitty hyväksyy kuoleman.



Ateistin, tai ylipäätään ihmisen, joka ei tunnusta toisen ihmisen kirjoittamaa dogmaa omakseen, rakkaus on aitoa. Jumalattoman ihmisen välinpitävyys on aitoa, sillä hän ei tee sitä ylemmän voiman käskystä tai palkinnon toivosta vaan aidon vapaaehtoisesti. Hänelle ei ole luvassa taivaspaikkaa eikä mitään itsekästä syytä olla epäitsekäs. Kukaan ei ole käskenyt häntä auttamaan vähäosaisia. Ateistilla on siis omatunto ihan omasta takaa.

Ironisesti, ateistien kykyä hyväksyä kuolema kyseenalaistetaan usein. Puhutaan, että jokainen ateisti kääntyisi uskoon viimeistään kuolinvuoteellaan, kun ymmärtää kuoleman olevan lähellä. En väitä tietäväni miksi, sillä olen liian nuori ymmärtääkseni, mutta moni vanhus toivottaa kuoleman tervetulleeksi, riippumatta jumalkäsityksestään. He kokevat eläneensä täyden elämän. Ateistien syyttäminen kuolemanpelosta on ylipäätään ironista, koska emmehän me ateistit sentään luoneet käsitettä taivaasta päästäksemme eroon pelostamme kuolemaa kohtaan - emmekä luoneet myöskään käsitettä helvetistä vain uskotellaksemme, että vihamiehemme tulevat kärsimään meitä enemmän, jotta saisimme käsityksen oikeudenmukaisuudesta epäoikeudenmukaiseen maailmaan.

Personoituun jumalaan uskovilla on myös tapana hyväksyä kuolema, vähän eri tavalla kuin ateistilla. Ateisti hyväksyy kuoleman lähinnä tosiasiana. Teisti ei. Hän hyväksyy kuoleman taivaallisena oikeutena. Ateistilla on sentään vapaat kädet olla vihainen asiasta, vaikka ei olisi ketä syyttää. Se on osa surutyötä.



Sanokoon kuka hyvänsä mitä hyvänsä, minulle maailma on kaunis ja ihmeellinen, enkä tarvitse jumalkorttia tekemään siitä kaunista. Kuolema, vaikka ei ole ajatuksena kaunis, on välttämätöntä elämälle, jota niin kauniina asiana pidämme. Se ei estä meitä tuntemasta sympatiaa lajitoveriamme, tai edes kärsivää eläintä kohtaan. Emme tarvitse niinikään Jumalalta lupaa syödä eläimiä. Toisaalta, emme tarvitse Jumalalta käskyä kohdella muita luontokappaleita ilman täysin turhan kärsimyksen aiheuttamistakaan. Omatunto ja tietoisuus, nämä evoluution meille suomat piirteet, samalla kun tekevät ihmisestä paradoksin koko eläinkunnassa eliönä joka tietoisuuden avulla noteeraa subjektiivisesti tulkitsee ympärillä olevan raakuuden, tekevät ihmisestä myös vahvimman eläinlajin sinisellä pilkulla avaruudessa.

Niin paradoksaalinen kuin ihmisen tietoisuus ja pyrkimys eettisyyteen on suhteessa eläinkuntaan, se on piirre, jota tulisi pyrkiä ottamaan vastaan avoimesti ihmisten välisissä suhteissa, mutta ilman dogmaa, valmiiksi pureskeltuja totuuksia ja näiden dogmien väistämätöntä, veristä konfliktia.

(Suhtaudun suurella varauksella tämän paradoksaalisen tuntemuksen käyttämistä luontoa kohtaan, mutta tämä on aivan oman blogauksensa arvoinen.)



Miksi kaikesta huolimatta meidän jumalattomien, tai jumalaamme yhä etsivien, tulisi tulla kohdelluksi kuin meillä ei olisi myötätuntoa ja kykyä sympatiaan toisia ihmisiä kohtaan? Minkä takia meitä syytetään sodista, välinpitämättömyydestä toista kohtaan, rakkaudettomuudesta... Miksi yhteiskunnan pahat asiat projisoidaan ihmisiin, jotka uskaltavat katsoa maailmaa kirkkain silmin, murehtimatta asioista, joihin he eivät voi vaikuttaa, ja keskittymällä asioihin joilla on merkitystä?